Olen nyt 26-vuotias nainen.
Asuin lapsuuteni rauhallisessa maalaiskylässä isossa omakotitalossa. Perheeseni kuului isä, äiti ja iso-sisko. Meillä oli myös 2 koiraa ja siskollani välillä hoitohevosia. Isäni alkoi juomaan jo joskus kun olin ihan pieni. Hän on edelleen alkoholisti. Vanhempani erosivat ollessani 13-vuotias.
Millainen olin lapsena? Olin reipas, vietin suurimman osan ajastani ulkona kavereiden kanssa leikkien. Viihdyin kyllä yksinkin omien leikkieni parissa. Pihamme oli iso, sekä vieressä oli niin peltoja kuin metsääkin missä touhuilimme milloin mitäkin. Yksi syy siihen, miksi vietin mahdollisimman paljon aikaa ulkona, oli se että kotona oli aina jotenkin kireä tunnelma. Äiti oli yleensä aina kärttyinen. Isäni oli paljon poissa kotoa, mutta silloin kun hän oli paikalla, hän oli mukava ja vietin mielleläni aikaa hänen kanssaan.
Enhän minä pienenä ymmärtänyt isäni juomista, vaikkakin melko pienenä sen sinällään jo tajusin. Tajusin että isäni juo ja että se ei ole hyvä asia. Äiti ei pidä siitä ja siitä tulee riitaa. Ja helppohan isän oli olla kiva, kun niin harvoin kotona aikaansa vietti, saati että olisi osallistunut perheen pyörittämiseen/ison talon hoitamiseen.
Muistan kun pienenä etsin isäni piilopulloja. Viinapullon löydettyäni esimerkiksi moottorikelkan penkin alta, kaadoin osan viinasta maahan ja lisäsin tilalle vettä, taikka lunta. Pullojahan löytyi vaikka mistä. Autotallista, puuliiteristä, työsaappasta, milloin mistäkin.
Nykyään isäni on uusissa naimisissa. Muutimme pois maalta kaupunkiin ollessani 12-vuotias. Se oli outoa mutta siinä iässä myös "siistiä", kun oli muutoinkin pian aloittamassa ylä-astetta kaupungin koulussa. Se vuosi kyllä meni jotenkin sumussa, enkä vieläkään muista tuota vuotta kunnolla, kun muutimme kerrostaloon asumaan. Isäni muutti tuolloin oman äitinsä luokse omakotitalon ylä-kertaan.. Minä siis aloitin ylä-asteen ja iso-siskoni valmistui lukiosta. Siinä lähinnä muistoni vuodesta, jonka jälkeen muutimme uudelleen. Muutimme sitten toiseen kerrostaloon. Minä, siskoni ja äitini, sekä 2 koiraamme. Noihin aikoihin iso-siskoni muutti pois kotoa. Alkoi hankala teini-ikä.
Olin jo pieneneä lapsena oppinut, että jos jokin asia harmittaa/itkettää, sitä ei tule näyttää. Purinkin aina hammasta. Muistan jotenkin erityisen hyvin kun kerran lapsena pihalla juostessani kompastuin öljysäiliön kanteen ja kaaduin kannen päälle. Tuli iso nirhauma polveen. Sattui hirveästi ja tunsin kyynelten nousevan silmiin. Miltei säikähdin ja juoksin talon nurkan taakse piiloon, ettei kukaan vain näe että itken. En edelleenkään oikein ymmärrä, että miksi toimin näin. Vihasin sitä, jos joku halasi. Olisi sitten kuka hyvänsä. En pitänyt siitä lainkaan. Vielä teininäkin tämä vaivasi. Jos silloinen poikaystäväni halusi pitää minua kädestä tai halata, se ahdisti minua. Nykyään olen jotenkin oppinut hyväksymään kosketukset ja hellyydenosoitukset tuntematta inhoa. Pidän siitä ja minusta onkin kuoriutunut "silittelijä".
Niin, se teini-ikä. asuin siis äitini ja koiriemme kanssa kerrostalo kaksiossa. Olin mahdollisimman paljon pois kotoa. Löysyin poikaystävän ja hänen luonaan vietin suurimman osan ajastani. Yksi syy tähän oli sekin, että kotona minulla ei ollut omaa rauhaa. Jaoin äitini kanssa saman makuuhuoneen. Joskus 15-vuotiaana aloin oirehtimaan. Sain paniikkikohtauksia. En tosin alkuun ymmärtänyt sitä paniikiksi. Saatoin bussissa alkaa voimaan erittäin huonosti, pyörrytti ja silmissä sumeni. Myöhemmin asiat eteni siihen, etten pystynyt syömään kunnolla. Nieleminen oli hankalaa, tuntui että tukehdun ruokaani. Laihduin kovasti tämän takia ja olin jo ennestäänkin hoikka.
Äitini alkoi myös juomaan enemmän. Muutimme taas uuteen kerrostaloasuntoon. Olin aloittanut kauppakoulun.
