Teini-ikä oli hankala. Äitini aiis joi aina vain enemmän. Aloin väsyä vaikken sitä itse aluksi tajunnutkaan. Aloin kärsiä enemmän ahdistuksesta ja siitä etten syönyt. Terapia lopulta auttoi, kun ymmärsin mistä oloni johtuivat. Hyväksyminen oli myös iso asia. Hyväksyä se, että tälläinen olen ja välillä tunnen huonoa oloa.

Yksi tähänastisen elämäni huippuhetkistä oli se kun pääsin muuttamaan pois kotoa. Taisin olla tuolloin 18-vuotias. Mutta eipä mennyt kauaakaan kun äitini muutti minun naapuriin. Juu, näin kävi. Äitini jotenkin ymmärsi antaa minun olla rauhassa.

Sain ensimmäisen työpaikkani supermarketin kassalta. Tätä jaksoin vuoden, kunnes sain tiedon että minut hyväksyttiin oppilaaksi sosiaali- ja terveysalan kouluun. Olin hyvin onnellinen tästä, sillä olin alkanut voida huonosti työssäni. Työ kassalla oli todella puuduttavaa/kiireistä/stressaavaa. Tein usein kuukausien putken pelkkiä iltavuoroja. Havahduin kerran kotona ollessani siihen, etten muistanut milloin olin viimeeksi pessyt hiukseni. Mutta niin, koulu pelasti. 

Onpa tämä puuduttavaa kirjoittaa ja muistella elettyä elämää.. Tällä hetkellä -nyt 26-vuotiaana siis- olen työtön ja kärsin uniongelmista. Kello on jo 02:26 eikä nukuta pätkääkään. Jospa yrittäisin aamulla herätä ajoissa.. Tänäänkin sain itseni ylös vasta klo 13:00.